Tekoälyn kehitysvauhti ja sen merkitys työelämälle

Lue tekstiversio:

Kokeilemme podcastiemme litterointia ohjelmistolla. Antakaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet, sillä botti ei ole sataprosenttisen tarkka.

Christopher Lind: Missä olet todella hyvä? Mistä olet todella intohimoinen? Mutta puhutaanpa siitä, miten tekoäly muuttaa tätä ja, tiedäthän, mikä siinä on kestävää. Kun tarkastelen taitoja, jotkin tämän päivän taidot ovat täysin kestäviä.

David Rice: Tervetuloa People Managing People -podcastiin. Tehtävämme on rakentaa parempi työelämä ja auttaa sinua luomaan onnellisia, terveitä ja tuottavia työpaikkoja. Olen juontajanne David Rice.

Tämän päivän vieraani on Christopher Lind. Hän on ChenMedin oppimisjohtaja. Chrisin työssä kohtaavat oppiminen, liiketoiminta ja inhimillinen kokemus. Puhumme tänään tekoälystä, siitä, mitä se merkitsee inhimilliselle kokemukselle työssä ja elämässä.

Chris, tervetuloa!

Christopher Lind: Hei, kiitos kun kutsuit minut, David. Esitallennuksen yhteydessä käymämme keskustelun perusteella voin sanoa, että meillä on tänään vähintäänkin hauskaa. Tämä on hyvä tapa päättää maanantai.

David Rice: Niinpä. Ja siis, kerrotaan kuulijoille täysin avoimesti: emme ole etukäteen päättäneet, mistä puhumme, lukuun ottamatta yleistä teemaa, jonka ympärillä pysymme.

Christopher Lind: Mikä onkin hyvä asia, koska jos olisit tehnyt niin, emme olisi kuitenkaan noudattaneet sitä.

David Rice: Totta.

Christopher Lind: Se on aika lailla tyylini. ”Puhumme tästä.” Selvä, katsotaan sitten.

David Rice: Aivan. Olisimme heittäneet suunnitelman romukoppaan ensimmäisen kysymyksen jälkeen.

Aloitetaan tietysti siitä, että annan vieraillemme aina mahdollisuuden esitellä itsensä. Kerro siis hieman urastasi, miten päädyit nykyiseen tehtävääsi ja mitä olet viime aikoina tehnyt.

Christopher Lind: No niin, hieman taustaa minusta. Sanon olevani ennen kaikkea aviomies ja isä. Minulla on seitsemän pientä lasta. Vanhin täytti eilen 13 vuotta. Kuten voit kuvitella, se pitää minut hyvin, hyvin kiireisenä. Minulle se on paljon tärkeämpää kuin mikään, mitä teen ammatillisella puolella. Taustani on kuitenkin hieman poikkeuksellinen, sillä en oikeastaan koskaan työskennellyt henkilöstöhallinnossa.

En ollut henkilöstöhallinnossa ennen kuin aloitin oppimisjohtajana, sillä olin alun perin täysi tietokonenörtti. Kaikki ajattelivat, että perustaisin jonkin ohjelmistoyrityksen tai jotain vastaavaa, ja minä vihasin sitä. Mielestäni se oli todella tylsää. Olin kiinnostunut ihmisistä, mutta erityisesti siitä, miten teknologia muutti ihmisiä.

Tämä tapahtui 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun internet oli vasta tulossa, henkilökohtainen tietojenkäsittely vasta yleistymässä ja matkapuhelimet vasta ilmestymässä. Ajattelin, että tämä on hullua. Mitä maailmassa tulee tapahtumaan? Löysin itseni aina tilanteesta, jossa kukaan ei oikein tiennyt, mitä minulla pitäisi tehdä.

He sanoivat: ”En tiedä, et ole oikeastaan teknologia-asiantuntija, mutta et myöskään oikeastaan jotain muuta. En tiedä.” Urani siis hieman poukkoili, mutta huomasin olevani aina se henkilö, jolle liiketoimintajohtajat soittivat sanoen: ”Tässä on se, mitä yritämme tehdä. Miten saamme ihmiset tekemään sen, ja miten käytämme teknologiaa siihen mahdollisimman hyvin?”

Se oli vahvuusalueeni. Minulla on ollut varsin vaihteleva ura, olen työskennellyt erikoisten yritysten kanssa ja tehnyt hulluja asioita, mutta olin aina integroituna liiketoimintatoimintoon tai yhteydessä sellaiseen. Vasta äskettäin, noin kolme vuotta sitten, ChenMed soitti ja kysyi: ”Haluatko johtaa sitä, miten kehitämme henkilöstöämme koko yrityksen tasolla?” Vastasin, että se kuulostaa kiinnostavalta, kunhan saan tehdä sen omalla tavallani, koska en todellakaan sovi useimpien yritysten oppimisjohtajien muottiin.

Sanotaan nyt vaikka näin. Se on poliittisesti korrekti tapa ilmaista asia.

David Rice: Sen huomaa. Olen keskustellut muutamien kanssa, ja sinulla on ehdottomasti ainutlaatuinen näkökulma.

Christopher Lind: Sanotaan vain, etten saa kutsuja kovin moniin juhliin.

David Rice: Selvä. Kuten sanoin, puhumme tänään tekoälystä. Oppimisen ja kehityksen parissa työskentelevänä tarkastelet jatkuvasti sitä, miten se vaikuttaa työpaikkaan mutta myös meihin ihmisinä.

Voimme käsitellä kaikkia näitä aiheita, mutta halusin aloittaa siitä, mihin keskustelumme aina palasi: nopeudesta, jolla tämä asia tulee osaksi työelämää ja koko yhteiskuntaa.

Kun puhumme tästä, ihmiset sanovat minulle usein, ettei tämä ole ensimmäinen mullistava teknologia, joka muuttaa tapaamme elää. Jotkut ovat sanoneet, että autot muuttivat kaiken. En kuule sinun sanovan, että meidän pitäisi peruuttaa kehitys ja edetä autojen kanssa hitaammin. Minä ajattelen...

Christopher Lind: Palataan hevosvetoisiin vaunuihin.

David Rice: Niinpä. Se on melkoinen vertaus. Mutta puretaanpa sitä hetki. Ford Model T:n ja Ford Mustangin välillä kului 60 vuotta. Tuona aikana rakennettiin osavaltioiden välinen moottoritieverkosto, autobahn ja uudelleen suunnitellut kaupungit. Päällystetty tieverkosto levisi.

Eikö niin? Teknologia itsessään ei vain muuttunut, vaan maailmamme infrastruktuuri muuttui sen mukaan. Sillä on valtavia seurannaisvaikutuksia saavutettavuuteen, ympäristöön ja niin edelleen. Jokaisella teolla on seuraus. Kun saat jotain liikkeelle, et välttämättä tiedä, mikä seuraus siitä syntyy.

Kun siis ajattelet tätä vauhtia, jolla asiat etenevät, kuinka huolissasi olet siitä, että maailman infrastruktuuri ja tapamme tehdä asioita eivät pysy mukana?

Christopher Lind: Onko tämä kestävää, vai räjäytämmekö itsemme?

David Rice: Niin.

Christopher Lind: Tämä on todella kiinnostavaa, koska olen tehnyt podcastiani lähes viisi vuotta.

Aloitin sen, koska keskustelin jatkuvasti teknologiasta ja liiketoiminnasta teknologia-asiantuntijoiden ja liiketoimintajohtajien kanssa. Jokin muuttui merkittävästi suunnilleen pandemian aikaan. Se on paras arvioni siitä, milloin asiat todella alkoivat muuttua. Muutos oli ollut nopeaa jo jonkin aikaa ja sen vauhti oli kiihtynyt, mutta mikään ei ollut verrattavissa siihen, mitä olemme nähneet viimeisten kolmen vuoden aikana.

On totta, että pandemian aiheuttama pakotettu häiriö oli mielestäni tietyllä tavalla tarpeellinen. Jotkin muutokset olivat jääneet tapahtumatta, koska pidimme tiukasti kiinni vanhoista toimintatavoista, vaikka niiden olisi pitänyt muuttua. Valitettavasti tämä sekoitti kortit ja levitti ne ympäri keittiön lattiaa.

Tekoälyn vauhdissa minua huolestuttaa eniten se, että jopa kaikkein syvimmällä tässä alueessa olevat ihmiset, jotka ovat paljon lähempänä ja syvemmällä tässä kaninkolossa kuin minä, sanovat olevansa hieman hermostuneita. Sanomme jatkuvasti, että johonkin menee viisi vuotta. En tarkoita vain sitä, että asiat liikkuvat nopeasti. Hermostun, kun ihmiset sanovat vain, että asiat muuttuvat liian nopeasti.

Mitä se tarkoittaa? Jos käytössä ei ole tarkasti määriteltyä mittaria, väite on yhtä epämääräinen kuin mikä tahansa muu. Tuntemani teknologia-asiantuntijat sanovat, että he olivat asettaneet tiettyjä virstanpylväitä ja arvioineet, että tiettyyn pisteeseen pääseminen veisi näin kauan, mutta aikataulu on lyhentynyt kymmenesosaan.

”Menee kymmenen vuotta ennen kuin pystymme todella istuttamaan sirun jonkun päähän ja yhdistämään sen onnistuneesti tietokoneeseen.” Hetkinen, siihen ei menekään kymmentä vuotta, vaan kolme kuukautta. Asiat ovat tietysti kehittyneet kauemmin, mutta oletus luonnollisesta etenemisvauhdista on muuttunut äkillisesti.

En kuitenkaan näe meidän käyttävän aikaa sen pohtimiseen, mitä seurauksia tällä kaikella on ja mitä emme ota huomioon. Mielestäni juuri tässä yhdistyvät nuo asiat. Kyllä, minulla on huolia. Kun tarkastelen ääripäitä, kuulen ihmisten puhuvan esimerkiksi Eliezer Yudkowskysta. Puhuin tästä viime viikolla. Hän sanoi, että ihmiskunnan loppu koittaa jopa kahden vuoden sisällä.

Ajattelin, että se on yksi ääripää: kahden vuoden kuluttua tuhoamme itsemme. Toisessa päässä ovat ihmiset, jotka sanovat, että tämä on samanlaista kuin aina ennenkin, sopeudumme hiljalleen ja kaikki jatkuu.

Itse sijoitun jonnekin keskelle. Teemme valtavia virheitä ja todella typeriä asioita. Olen jo neuvonut joitakin ihmisiä ja sanonut heille, etteivät he halua tehdä jotakin, koska se tulee räjähtämään heidän silmilleen. He ovat vastanneet, että teknologia on siihen valmis.

Sitten se räjähtää. Toinen typerä virhe olisi kuitenkin ajatella, ettei mitään hätää ole. En usko, että kaikki on kunnossa.

David Rice: Asenteet vaihtelevat todella paljon. Jotkut ovat asiasta hyvin välinpitämättömiä. Kirjoitin verkkosivustolle artikkelin nimeltä ”Mukavuuden kognitiivinen hinta”. Yritin tarkastella sitä, miten aivomme ovat vuorovaikutuksessa teknologian kanssa ja mihin tämä kaikki on menossa.

En väitä, että teknologia olisi ollut aivoillemme pelkästään huono asia tai että se olisi vienyt meitä kohti laiskuutta, vaikka sitä tapahtuu monin tavoin.

Christopher Lind: Laiskuus ja narsismi ovat kaksi asiaa, joita teknologia on onnistunut luomaan ihmisissä todella tehokkaasti. Ihmiset vihaavat kaikkia, jotka eivät ajattele tai toimi heidän tavallaan, ja heidän pitäisi saada haluamansa heti.

Heidän ei pitäisi joutua tekemään mitään epämukavaa tai sellaista, mitä he eivät oikeastaan halua tehdä. Nuo asiat eivät ole hyväksi ihmisen sielulle.

David Rice: Eivätkä kyvyllemme ajatella loogisesti ja järkeillä.

Christopher Lind: Annetaan vain koneiden päättää. Mitä voisi mennä pieleen?

David Rice: Aivan. Kun perehtyy tekoälyä koskevaan tutkimukseen, huomaa, että juuri alan ihmiset, jotka auttavat sen luomisessa, sanovat, että etenemme aivan liian nopeasti.

Kun erilaisia sosiaalisen median alustoja kehitettiin, en muista kenenkään sanoneen, että tämä vahingoittaa nuoria tyttöjä tai vaikuttaa kielteisesti tällä tavalla. Nyt näemme alan ihmisten sanovan, että tämä on liikaa ja etenemme aivan liian nopeasti.

He jopa pyytävät hallintoelimiä hidastamaan kehitystä jollakin tavalla. En usko, että olen koskaan nähnyt mitään vastaavaa.

Christopher Lind: Paras vertaus on ehkä ydinpommi, vaikka en ollut itse elossa silloin. Se oli historiallinen hetki, jolloin etenimme tiettyä polkua ja ihmiset sanoivat: ”Hetkinen, tätä pitäisi ehkä hidastaa. Tämä voi mennä pahasti pieleen.”

Kun asiaa ajattelee, 17-vuotias ei voinut rakentaa atomipommia autotallissaan. Sitä oli hieman helpompi hallita. Nyt olemme antaneet ihmisille jotain tuhat kertaa sitäkin voimakkaampaa, ehkä jopa miljoona kertaa voimakkaampaa.

Ja siihen on rajoittamaton pääsy. Tässä, ole hyvä. Mielestäni juuri se saa jotkut ihmiset huolestumaan. Toki heidän puheeseensa pitää suhtautua kriittisesti, koska osa heistä myy kirjoja. He ovat luoneet kaiken tämän, lähtevät nyt kätevästi pois ja varoittavat kaikkia muita.

Se on hieman outoa. Asiaan pitää suhtautua varauksella, mutta samalla on tarkasteltava ihmiskunnan historian kehityskaarta ja todettava, että olemme tehneet todella typeriä virheitä. Olemme sopeutuneet. Jotkin asiat opimme tekemään.

Mielestäni näillä ihmisillä on kuitenkin myös hyviä perusteita huoleen. Kuulun samaan joukkoon: on olemassa oikeutettuja huolia, joita ihmisten pitäisi ajatella kriittisesti ennen kuin he vain päättävät lähteä tälle teknologiselle polulle tapahtuipa mitä tahansa.

David Rice: Kun puhumme oppimisesta ja ajattelemme vertauskuvallisesti laitteistoamme ja ohjelmistoamme eli aivojamme ja niiden prosesseja, pystymmekö pysymään mukana? Olemme jo nähneet joitakin näistä esiin tulevista transhumanistisista asioista.

Kysymykseni on siis tämä: miten työelämässä järjestetään tulevaisuudessa oppimista ja autetaan ihmisiä pysymään kilpailukykyisinä ilman, että heitä pyydetään omaksumaan asioita, jotka tuntuvat epämukavilta? Tarvitaanko menestyäkseen siru aivoihin tulevaisuuden työelämässä? En tiedä.

Christopher Lind: Keskustelin tästä viime viikolla. Yksi tämän kehityksen huonoista puolista on se, että varoitan ihmisiä imemästä itseensä tämän hypen aiheuttamaa jatkuvaa kiirettä. Se on saanut monet tuntemaan, että heidän täytyy tietää kaikesta kaikki ja olla ehdottomasti parhaimmillaan kaikessa.

Heidän pitäisi toimia jatkuvasti 110 prosentin teholla tai he vain haihtuvat tyhjyyteen. Tällainen pelottelu ei auta eikä pidä paikkaansa. Asia ei oikeasti ole niin.

Vaikka tutkin ja keskustelen näiden ihmisten kanssa, olen sanonut tämän jo viime viikolla: koskaan ei ole ollut parempaa aikaa erikoistua omaan erityisalueeseensa.

Selvitä, mitä teet ainutlaatuisen hyvin, todella, todella hyvin. Ymmärrä sen monimutkaisuus, kaikki siihen liittyvät vivahteet ja niin edelleen. Mielestäni tämä auttaa ihmisiä eniten: heidän on tunnistettava, etteivät he pysy perillä kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu, mutta he voivat tuntea oman alueensa erittäin hyvin ja oppia navigoimaan siinä.

Se voi auttaa niitä, jotka miettivät, tarvitsevatko he sirun aivoihinsa selviytyäkseen vuonna 2027.

Minulla ei tällä hetkellä ole vastausta siihen, koska en tiedä, miten tulemme tekemään päätöksiä näiden asioiden kanssa. Olen kuitenkin nähnyt, kuinka epävakaata tämä teknologia on. Se perustuu ihmisiin. Me ihmiset olemme epävakaita, rikkonaisia ja puutteellisia. Räjähdämme, koska emme ole täydellisiä.

Siksi on typerää ajatella, että tekoäly olisi täydellinen ja ratkaisisi kaikki ongelmamme. Tässä on jonkinlainen kosminen paradoksi: meidän on opittava hyväksymään epämukavuus.

Olen keskustellut ihmisten kanssa ja sanonut: ”Jos jatkat nykyisellä tavalla, sinut syrjäytetään, korkeintaan kahdessa vuodessa. Chatbotti voisi korvata sinut 12 kuukaudessa, jos teet edelleen juuri sitä, mitä teet nyt.” Ymmärrän, että se tuntuu ihmisistä todella epämukavalta.

Joku kuitenkin meni aikanaan kirjoituskonekorjaajan luo ja sanoi: ”Henkilökohtaiset tietokoneet ovat täällä. Sinun on sopeuduttava tai suljettava liikkeesi.” Jotkut heistä varmasti vastasivat: ”Kuinka kehtaat? Olen yhteisön tukipilari ja korjaan kaikkien kirjoituskoneet. Olen täällä aikojen loppuun asti.”

No, et ole. Tässä on mielestäni juuri se paradoksi.

David Rice: Olen täysin samaa mieltä. Asioiden jatkuva eteneminen ja se, että meidän on haastettava itsemme uusilla tavoilla, ovat tavallaan luonnollinen osa kehitystä. Ajatellaan vaikka hakukoneoptimointia. Kun olin lapsi, sellaista ammattia ei ollut olemassa. On siis luonnollista, että uusia ammatteja syntyy edelleen.

Yksi kiinnostava näkökulma liittyy lapsiisi. Vanhemmalla voi olla tähän mielenkiintoinen näkökulma. Kun lapsesi valmistuvat nyt lukiosta, heille on vuosien ajan sanottu, että heidän täytyy oppia ohjelmoimaan.

”Opettele ohjelmoimaan. Opettele ohjelmoimaan.” Nyt tämä teknologia pystyy kirjoittamaan oman koodinsa viiden vuoden kuluttua, ehkä jo aiemmin.

Christopher Lind: Se ohjelmoi jo itseään.

David Rice: Aivan. Mitä siis sanomme lapsille? Miten lähestyt tätä vanhempana ja johtajana?

Christopher Lind: Tämä on kiinnostavaa, koska kommentoin asiaa erään suuren uutisaiheen yhteydessä. Kaikki yliopistot alkavat nyt tarjota tekoälyn kandidaatin- ja maisterintutkintoja. Ajatuksena on, että kaikkien pitäisi hankkia tutkinto tältä alalta ja erikoistua siihen.

Ehkä olen vastarannan kiiski, mutta mielestäni suurin virhe olisi sanoa kaikille, että heidän pitää hankkia tekoälyn tutkinto ja erikoistua siihen. Kuten kaikessa muussakin, kyseessä on hypejakso. Kukaan ei aikoinaan hankkinut tutkintoa internetistä.

Sitä ei yksinkertaisesti tehty, koska internetistä tuli niin kaikkialle ulottuva asia. Kysymys on enemmänkin siitä, mitä sillä tehdään. Tuleeko tekoälyyn erikoistumiselle oma alueensa? Entä sähkö: erikoistuivatko kaikki sähköön? Eivät. He pohtivat, miten sähköä voisi käyttää omalla erityisalueellaan.

Uskon, että sama pätee siihen, miten puhun lasteni kanssa. Emme puhu siitä, että kaikkien pitäisi nyt hallita koneoppiminen ja oppia ohjelmoimaan algoritmeja, koska muuten he ovat tuomittuja epäonnistumaan. Kysymme, missä he ovat todella hyviä ja mistä he ovat todella kiinnostuneita. Sitten puhumme siitä, miten tekoäly muuttaa tätä.

Mikä tässä on kestävää? Kun tarkastelen taitoja, jotkin tämän päivän taidot ovat täysin kestäviä. Niitä voi joutua soveltamaan eri tavoin, mutta myös tekoälyn aikakaudella ongelmanratkaisu, luovuus, päätöksenteko, viestintä ja vuorovaikutustaidot ovat tarpeen. Niitä tarvitaan ehkä jopa enemmän.

Voitko tehdä sitä markkinoijana, tuotannon johtajana tai jossakin muussa tehtävässä? Tietenkin voit. Siksi käytän aikaa keskustelemalla lasteni kanssa kestävistä taidoista ja annan heidän tutkia mielikuvitustaan. Toivon, että he luovat jotain sellaista, mitä ei vielä ole olemassa. Se olisi unelmani.

David Rice: On kiinnostavaa, että sanoit erikoistumisen olevan nyt hyvä asia. Jotkut ovat sanoneet, että tiedon pitäisi olla nykyään kokonaisvaltaisempaa, koska hyvin erikoistuneisiin asioihin tämä teknologia todennäköisesti vaikuttaa tavalla, joka muuttaa monia tehtäviä.

Ura saattaa siis edellyttää kokonaisvaltaisempaa osaamista. Mitä ajattelet siitä?

Christopher Lind: Tästä kiistelen joskus ihmisten kanssa. He sanovat, että nyt täytyy olla generalisti. Minä vastaan, ettei tämä ole oikea aika olla generalisti, koska tekoäly pystyy tekemään yleisiä asioita tuhat kertaa paremmin kuin yksikään ihminen.

Jos haluat vain olla kaikkialla pätevä ja moniosaaja, joka ei hallitse mitään erityisen syvällisesti, voit valita sen tien, mutta en usko sen johtavan hyvään lopputulokseen.

Palatakseni erikoistumiseen: mielestäni emme ymmärrä sitä, että meillä on taipumus pitää erikoistumisen kohteena tekemistä eli toimintaa.

Sanoisin, ettei kannata erikoistua siihen, miten jokin tehdään. Olisi typerää sanoa nyt, että on jonkin sovelluksen mestari. Sovellus saattaa olla täysin kadonnut siihen mennessä, kun pääset sillä kunnolla eteenpäin. Sen sijaan kannattaa ymmärtää asian syvyys.

Otetaan esimerkiksi ohjelmointi. Tietojenkäsittelytieteen ja logiikan erittäin hyvin hallitsevista ihmisistä sekä siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, tulee edelleen olemaan kriittinen taito.

Pitäisikö kaikkien osata sitä? Ei. Hypejaksossa ongelmana oli se, että kaikkia kehotettiin opettelemaan ohjelmoimaan. Kaikkien ei tarvinnut oppia ohjelmoimaan. Kaikki muuttui graafiseksi käyttöliittymäksi, ja generatiivinen tekoäly pystyy tekemään ohjelmointia.

Tietojenkäsittelytieteen syvällinen perusta ja sen ymmärtäminen, miten nämä osat liittyvät toisiinsa, ovat silti tärkeitä. Jos menetämme sen, luovutamme asiat koneille. Kun ne tekevät virheitä, ja niin tulee käymään, kukaan ei osaa korjata niitä.

Silloin kaikki vain ihmettelevät: ”Tuo asia räjähti. Osaako kukaan korjata tätä?” Ei, koska olen generalisti. Pystyn puhumaan asiasta, mutta en oikeastaan tiedä, miten se toimii.

David Rice: Hauskaa, että mainitsit juuri ennen nauhoitusta ChatGPT:n ja sen, kuinka toinen toimija näytti viime viikolla hieman sekoilevan. Kukaan ei tiedä, miksi niin tapahtui. Sitä tulee tapahtumaan jatkuvasti.

Christopher Lind: Juuri niin. Sitä tulee tapahtumaan jatkuvasti. Jos ihmiset eivät erikoistu omaan alaansa vaan keskittyvät vähemmän siihen, miten jokin tehdään, heidän ei tarvitse tuntea jokaisen asian kaikkia yksityiskohtia, koska ne tulevat muuttumaan.

Me tarvitsemme kuitenkin ihmisiä ymmärtämään, mitä kaiken alla on. He voivat tehdä hyviä päätöksiä, ennakoida, mitä kulman takana on, ja käsitellä kaikkia näitä asioita, joista puhumme, kuten liian nopeaa etenemistä.

Yksi syy liian nopeaan etenemiseen on se, etteivät ihmiset välttämättä tunne omaa alaansa riittävän hyvin ymmärtääkseen tekemiensä päätösten seurauksia.

He sanovat: ”Olen generalisti. Kuulostaa hyvältä. Mitä voisi mennä pieleen?” Tarvitsemme lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät asian syvällisesti ja sanovat: ”Ei, ei, ei, koska tämä liittyy tähän, joka liittyy tähän.” Jos rikomme tämän, koko talo romahtaa. Sitten joku sanoo: ”Selvä, hyvä tietää. Miten puramme tämän?”